Katsellessani tänään täysin liikuttuneena Kipochen ylittävän Lontoon maratonin maaliviivan ajassa 2:02:38 palasi mieleen oma fiilikseni Nuuksio Classicin maaliviivalta. Hetken mielijohteesta tehty reissu Nuuksion poluille saattaa olla yksi elämäni parhaista tapahtumakokemuksista, sitä ei ole mitään syytä unohtaa arkistoon!
Tämä teksti on julkaistu 3.9.2018 vanhassa blogissani. Jatkoa seuraa?
Haluaisin olla se ihminen, joka tarttuu haasteisiin ja sanoo kyllä uusille mielenkiintoisille asioille. Joskus se onnistuu. Lauantaina seisoin Nuuksio Classic Trail Marathonin lähdössä nokka kohti metsää. Rehellisesti sanottuna en tiennyt kovinkaan hyvin mihin olin menossa ja jälkikäteen ajateltuna, ehkä hyvä näin.
Lähdin matkaan viimeisimmässä lähtöryhmässä 10:10. Päätös lähteä elämäni ensimmäiselle polkumatkalle lappu reidessä, oli syntynyt 24 h sitten. Perjantain aikana olin ehtinyt siirtää osallistumisen itselleni, ostaa juoksuliivin, yhden geelikarkkipötkön ja kerätä muut varusteet kasaan. Takana raskas työviikko, normaalit treenit, huonosti nukutut yöt ja se tavallinen perhearki. Hyvästi huolellinen valmistautuminen, riittävä lepo, tankkaus ja keventely. Kesään oli mahtunut paljon purjehdusta, mutta ei yhtään yli 12 km lenkkiä. Nyt oltiin menossa metsään aika rehellisesti takki auki, uteliaana ja vähän jo innostuneenakin.
Yritin arvioida matkavauhtia sen perusteella, mitä olin tapahtuman nettisivuilta lukenut. Vilkaisin myös viime vuoden tuloksia ja bongasin sieltä tuttuja minua paljon kovempia tekijöitä ja melko “hitaita maratonaikoja”, päättelin siis, että reitti todella lienee haastava, ja että omalla kohdallani metsässä kuluisi vähintään 6h. Lähdin matkaan ajatuksissa 7:30-8.30 min kilometrivauhdin ylläpitäminen, tosin en tiennyt, että läheskään koko matka ei ole ihan juostavaa maastoa (ainakaan kaltaiselleni kahlaajalle). Ensimmäiset 10 km tämä toteutuikin, sitten edessä odotti “the” mäki, 11 km huolto ja 15 kilometriä maastoa, jonka kanssa en tullut kauhean hyvin toimeen.
Startissa olin kuullut puhetta, että ensimmäiset 11 km on hiukan mäkisempää ja sitten maasto helpottaa, itsehän en ollut tutustunut karttaan sen tarkemmin. Muistan ajatelleeni vielä 14 km kohdalla, että siinä meni kolmasosa, “Not so bad”, mutta pahin olikin edessä, ja se seinä tuli vastaan nopeammin kuin olin kuvitellut.
Puolimaratonin kohdalla vihasin sitä polkua, rukoilin pientä helpompaa pätkää, sellaista, että olisin saanut vain levätä hetken ja juosta jännittämättä kivikkoa ja juurakkoa. Ärsyynnyin siihen jonoon ja niihin ihmisiin, jotka juoksivat yksi kerrallaan minusta ohi, pieni mököttäjä minussa olisi halunnut istua mättäälle ja luovuttaa. Olo oli pelokas ja kummallisella tavalla klaustrofobinen, metsä tuntui pelottavalta ympärilläni. Kilometriajat painuivat vaikeassa maastossa kymppiin, ylikin. Keskityin kuuntelemaan muiden höpöttelyä ja huikkasinkin, että ainoastaan teidän hyvät jutut vievät tätä hommaa nyt eteenpäin. 25 km kohdalla valui paljon kävelevää porukkaa kohti 26 km huoltoa ja keskeytystä. Nainen edelläni jutteli ystävälleen, ettei tiedä miten jaksaisi, “tämä meni jo kävelyksi”. Ihan samaa mietin itsekin.
26 km kohdalla odotti iloinen yllätys paitsi raikkaan veden, myös tuttujen kannustusjoukkojen muodossa. Hymykin irtosi, vaikka askel painoi aivan luvattoman paljon, ei ollut mitään syytä jättää leikkiä kesken.
Pysähtyminen tuntui huonolta idealta, jatkoin nopeasti matkaa kävellen kohti metsää ja pian taas kiivettiin. Kaivoin taskusta kuulokkeet ja sielusta sisua.
Tasan 10 km matkaa maaliin, reissun ainoa kuva omalla kännykällä, 32 km kyltti, miehen tsemppiviesti ja kilometri viimeiselle huoltopisteelle. Yhtäkkiä fiilis muuttui täysin ja kaikki alkoi tuntua helpommalta.
36 km kohdalla olin päättänyt, että täältä tullaan muuten maaliin juosten. Nautin jokaisesta helpommasta polun pätkästä, jonka pystyin juoksemaan reippaammin. Lauloin ääneen jo harvemmin miehitetyillä poluilla, käänsin musiikkia kovempaa ja odotin kilometrin täyttyvän toisensa jälkeen. Olin varautunut vaikeaan viimeiseen kymppiin, sanonut sen ääneen lähtiessäni, olin harjoitellut liian vähän, liian lyhyitä matkoja ja liian tasaisella alustalla. En kuitenkaan pelännyt kipua, sen kanssa osaan tulla toimeen. Tälle viimeiselle kympille olin siis valmistautunut parhaiten. En enää miettinyt mitä reitti toisi tullessaan ja pärjäisinkö sen kanssa.
Huomasin juoksevani vähän vaikeammasskin maastossa. Söin viimeisen geelikarkin ja kiristin vähän vauhtia. Kiitin tätä saamarin kroppaa ja noita koipia, jotka viimeisellä vitosella yltyneestä polvikivusta huolimatta olivat ihan kunnossa. Se tunne, että juoksu kulki, ei ollut vain päästä kiinni, viimeiset 8 km taittuivat 56 minuuttiin, kertoi Garmin jälkikäteen.
42 km
Tarkalleen 6 tuntia ja 15 minuuttia oli kulunut startista, kun ylitin maaliviivan. Garminin mukaan matkaa kertyi maratonia runsaammin ja näin ollen koko matkan keskivauhdiksi kello näyttää 8:33.
Pian maaliintulon jälkeen lähdin ajelemaan kotiin ja matkalla mietin mitä tästä reissusta jäi käteen. Päällimmäiseksi ajatukseksi nousi into harjoitella, palata poluille ja vahvistaa juoksukuntoa mäkitreenillä. Tapahtuman puitteet olivat upeat ja järjestelyt onnistuneet. Järjestävän tahon puolesta oli onnistuttu luomaan paitsi hieno tapahtuma, myös lämmin ja kannustava tunnelma. Harmitti hiukan, etten ehtinyt jäädä rantasaunaan, syömään, viettämään iltaa ja yöpymään Hotelli Nuuksioon. Tänne pitää palata pian uudelleen!
Olin myös hemmetin iloinen siitä, kuinka hyvin valitsemani varusteet toimivat. En todellakaan ole harjoitellut maastojuoksua ja tapahtumaan valitsemani Salomonin s-lab -maastojuoksukengät ovat palvelleet tähän asti talvijuoksukenkinä. Siihen nähden on ihme, että jalat säästyivät rakoilta. Kengät sopivat maastoon ja jalkaan todella hyvin. Myös aivan uusi investointi Salomonin juoksureppu istui hyvin ja oli aivan ehdoton varuste matkan varrella. Ainoastaan juomarakko olisi kahden pullon lisäksi kannattanut olla vielä mukana, vaikka tapahtumapäivänä sateli ajoittain, oli ilma todella lämmin ja nestettä kului.
Mutta eihän matkaan kannata lähteä valmistautumatta.
En ollut suunnitellut juoksevani maratonia tätä kesänä ja juoksumäärät olivat tämän mukaiset. Matkalta puuttui harjoittelun tuoma varmuus ja usko omaan tekemiseen. Toisaalta poluilla vauhti ei vastaa katumaratonia ja suoritukseen ei liittynyt minkäänlaista pakkoa päästä omaan tavoitteeseen. Menin kilometri kerrallaan, ja luotin kyllä siihen, että oma kunto riittää maaliin. Ainoastaan jalkojen kestäminen pitkällä matkalla mietitytti. Harjoitteluun nähden palautuminen on sujunut melko mukavasti. Jalkojen kankeus alkaa karista ja uskoisin pääseväni pian jo lenkillekin!
Kuvat reitin varrelta: Jarmo Suomela, Poppis Poppela ja Mimmi 🙂