EndorfiinikoukussaRUN

8.6. otettiin naisesta pitkästä aikaa mittaa Helsinki Half Marathonilla. Tavoitteena oli kevään aikana nostaa juoksukuntoa niin, että puolikkaalle kehtaisi lähteä.

Matka kohti puolimaratonia taittui hienossa seurassa. EndorfiinikoukussaRUN -yhteistreenit ovat saneet liikkeelle silloinkin, kun treenaaminen olisi jäänyt muun elämän jalkoihin, mutta ennen kaikkea yhdessä tekeminen on tuonut uudenlaista iloa ja rentoutta tekemiseen. Yhteisten treenien lisäksi olen noudattanut Garminin sykerajoihin perustuvaa puolimaratonille tähtäävää harjoitusohjelmaa ja tehnyt sen mukaiset, kelloon ladatut harjoitteet. Sykealueisiin perustunut harjoittelu on ollut minulle uutta, harjoitusten kesto ja tempo on vaihdellut ohjelman mukaisesti ja jokainen treeni on tuntunut merkitykselliseltä. Harjoitusohjelmaan on kuulunut myös hyvin kevyitä harjoitteita, jotka olisivat aiemmin kuuluneet kategoriaan ”eihän näistä mitään hyötyä ole”. Peruskestävyyden lisäksi olen tehnyt viikkoon kaksi vauhtikestävyysharjoitusta, joko kovavauhtisemman tasaisen vauhdin lenkin tai vetoharjoituksen.

Olin asettanut itselleni tavoitevauhdiksi 5:10-5:15 keskivauhtisen juoksun, jolla tavoittelin noin 1:50 aikaa puolikkaalla. Toisin kuin ennen Helsinki10 -juoksua olo oli luottavainen aikatavoitteen suhteen, sillä se perustui kympillä juostuun aikaan ja tunsin, että harjoittelu oli kehittänyt nimenomaan vauhtikestävyyskuntoa. Olin kaiken kaikkiaan paljon paremmin valmistautunut, eikä minua jännittänyt koko juoksu juurikaan. Hyvä valmistautuminen ja realistisen aikatavoitteen asettaminen ovat kohdallani ainakin avaimet onnistuneeseen suoritukseen. En ole koskaan onnistunut saamaan tapahtumassa tulosta, jos matkaan lähtiessä luotto ja varmuus omaan tekemiseen uupuu. Viikko oli kaikin puolin rasittava, sillä purjehduksen parissa oli paljon tapahtumaa ja päivät venyivät pitkiksi. Unta kertyi yöaikaan aivan liian vähän, keskimäärin kuutisen tuntia/yö ja tapahtumaa edeltävänä yönä päivystin kilpailupäällikön tehtävässä, mikä teki yöstä todella rikkonaisen.

Tavallinen arki ei kuitenkaan ollut suurin huolenaiheeni tapahtumaviikolla, vaan edellisviikosta asti vaivannut alilämpö, kipea olo ja pikkuhiljaa tukottuneet pohkeet, jotka kiristivät jo pitkälle kantapään alle asti. Pääsin keskiviikkona hierottavaksi, mutta kivulias käsittely tuntui auttavan vain nimeksi ja perjantaina varoitin juoksuryhmää mahdollisesti edessä olevasta DNS-tuloksesta. Pohkeet olivat niin jumissa, että kantapäät eivät oikein tahtoneet koskettaa maata paljain varpain kävellessä. Vatvoin starttia koko perjantain ja nukkumaan mennessä olin melko varma siitä, ettei yö mitään helpotusta tilanteeseen olisi tuomassa. Söin muutaman riisikakun, pätkiksen, buranan ja painuin nukkumaan valmistautumatta juoksuun sen enempää, eli numerolappu jäi eteisen lattialle kassiin, eikä motivaatiota muidenkaan tavaroiden tsekkailuun löytynyt.  

Huonosti nukutun yön jälkeen kello soi kuudelta. Pyörittelin jalkoja sängyssä, eivätkä ne yllättäen tuntuneet ollenkaan mahdottomilta. Nousin ylös ja tajusin heti, että nyt pitää ruveta suorittamaan aamupalaa ja etsimään varusteita. Se eilen manaamani ihme oli tapahtunut, jaloilla käveli ihan mukavasti. Söin riisipuuron, join litran urheilujuomaa, etsin vimmatusti jostain edes yhtä tuoretta geelipussia, nappasin vaatteet päälle ja hurautin pyörällä starttialueelle, jossa olimme sopineet tapaavamme hiukan ennen kahdeksaa. Koko viikon olin varautunut lämpimään juoksuun, mutta mennessä aamu tuntui vielä viileältäkin paljaalla iholla. Oli selvää, että shortseja ja pientä toppia enempää vaatetta ei reissulla tarvittaisi.

Lähtöalueella oli tungosta ja yhdessä säätäessä aika kului nopeasti. Varsinaiseen lämmittelyyn ei jäänyt aikaa ja kirmasimme jo kohti lähtökarsinaa. Vaikka meillä kaikilla oli omat tavoitteet juoksun suhteen ryhmittäydyimme yhdessä 1:45 karsinan hännille. Osa lähti juoksemaan 1:45 jäniksen matkaan ja itse pysyttelin letkan hännillä. Vauhti oli alkuun selvästi suunniteltua reippaampaa, mutta juoksu kulki helposti. Olin varma, että jossain vaiheessa pohkeet tukottavat niin, että juoksusta tulee vaikeaa, joten päätin antaa mennä niin kauan kuin juoksu kulki rennon kovaa. En usko, että himmaaminen alussa olisi muuttanut tulevaa pohjejumia, joten jäin odottelemaan tulevaa. Ensimäinen kymppi taittui aikaan 52, en seurannut aikaa ja vauhtia kovin tarkasti omasta kellostani, koitin vain varmistella välillä, ettei meno yltynyt liian kovaksi. Toinen pohje alkoi ilmoitella itsestään reilusti ennen kymppiä, lähestyessämme Rediä jossain 11 km jälkeen kramppasi myös toinen pohje. Olo oli hetkisen mietteliäs ja vähän pelokaskin. Yhden kipeän pohkeen kanssa olin pärjännyt ok, mutta nyt jäljellä oleva matka ja kireys koivissa hiukan hirvitti. Päätin painaa kipua vasten niin kauan kuin se tuntui mahdolliselta. Alle kymmenen kilomteriä kuitenkin. Annoin vauhdin hiipua soimaamatta itseäni sen kummemmin. Olin tarkoituksella painanut nopeampia kilometrejä alkuun juuri tästä syystä.

Reitillä oli myös kuuma. Suunnilleen samoihin aikoihin pohjejumin kanssa tajusin, että millään nesteytyksellä kisan aikana ei pohkeiden tilaa enää pystyisi helpottamaan. Jokaisella juomapisteellä otin mukin urheilujuomaa, josta ehkä puolet pääsi vatsaan saakka ja kaadoin yhden mukin vettä päähän ja vaatteille. Päälle kaadettu vesi vaikutti parhaalta piristeeltä ja auttoi laskemaan lämpötilaa ehkä seuraavan kilometrin ajan. Ennen Rediä olin napannut järjestäjien tarjoaman geelin ja aloin todella kaivata nestettä tiukemmalla tahdilla. Huutelin monelle kannustajalle, että olisko vettä, mutta kukaan ei reagoinut mitenkään. Uskomattomalta tuntui myös se, että yksikään reitin varrelta löytyvä yritys ei ollut reagoinut tapahtumaan niin, että olisi järjestänyt ohi juoksijoille viilennystä tai vettä. Voi kuinka helppo pr temppu jäi nyt kaikilta tekemättä.

Matkan jatkuessa kohti Pasilaa alkoivat reitin ainoat mäkipätkät ja kuumuus kasvoi päivän ehtiessä pidemmälle. Selkiä tuli vastaan jo paljon, mäkiä käveltiin, mutta itse olin päättänyt juosta nekin. Pahalta tuntui, mutta tienoot olivat tuttuja, eikä reitillä ollut mitään yllätyksiä. Ainoa moite reitistä oli oikeastaan Teollisuuskadun ylitys. Aivan turhat tiukat mutkat ja kidutusta ylämäkeen, kun Konepajan puolella olisi ollut hemmetin leveä kävelykatualue, jossa matka olisi taittunut liikennettä sen kummemmin häiritsemättä. Jos matkaa piti tällä kurvilla kasvattaa, niin se olisi kannattanut tehdä Kalasatamassa. Junaradan varrelle kääntyessämme näin omat kannustajani viimeistä kertaa, reitin varrella olivat äiti, isi ja Elina. Jokaisesta heidän kannustuksesta sain aivan valtavasti pontta. Juostessamme radan varteen näin myös viimeistä kertaa Roosan, jonka kanssa olimme juosseet rinnakkain ja peräkkäin vuorotellen. Sanoin Roosalle, että tämä oli tässä, enää ei tarvitse tehdä muuta kuin juosta maaliin. Sain ylläpidettyä kohtuullista vauhtia, vaikka jalat olivat jo todella pahan tuntuiset. Roosa sai kohtaamisestamme ehkä vielä puhtia ja kiristi hiukan tahtia. Tällä kertaa en pystynyt enää vastaamaan siihen, muttei se oikeastaan harmittanutkaan, sillä kääntyessämme Töölönlahdelle ja sen viimeisen kilometrin ja ”loppukirin” kohdalla puutuivat varpaat oikeassa jalassa ja vetivät kippuraan kengässä. Vaikka matkaa maaliin oli enää säälittävän vähän, oli tämä tapahtuman vaikein kilometri. Laskin metrejä, satasia ja manasin. Maalisuoralta en muista oikein mitään muita tunteita. Katsoin maalikelloa, sillä olin lopettanut oman ajan seurannan ja kellon vilkuilun siellä Pasilan kohdalla kun hankaluudet todella alkoivat. 51:37 ei tuntunut kovalta pettymykseltä, sillä juoksu oli olosuhteisiin nähden hallittu kokonaisuus, jonka onnistuminen perustui kilometrien tuomaan itsetuntemukseen ja vihdoin myös esiin kaivettuun itseluottamukseen, sillä pystyin ajamaan pahat ajatukset pois mielestä ja pysymään asiassa koko juoksun ajan.

Pian saimme koko porukan kokoon ja lepäilimme yhdessä nurmikolla. Kuumuus oli vienyt mehut monista, eikä kukaan ollut hirmuisen tyytyväinen juoksuunsa, paitsi Roosa, joka onnistui juoksemaan oman ennätyksensä. Onneksi pettymykset unohtuivat pian mukavan puheensorinan ja naurun taas yltyessä porukassamme.

Kiitos tästä matkasta Elina, Anna, Anne, Marika, Mari, Maru, Mirja, Neea, Onerva, Roosa, Silvia ja Tiia. Kiitos myös Njie, Yvette, Björn Borg, New Balance ja HHM-tiimi.

Omat treenini jatkuvat nyt tavoitteena pidemmät matkat syksyllä Nuuksiossa ja kenties vielä toinen mahdollisuus puolikkaalla. Uskon, että harjoittelua jatkamalla, hiukan helpommissa olosuhteissa 1:45 voisi olla ihan tehtävissä.

Mutta nyt terkkuja lomalta! Edessä sintää nimittäin 8 päivää aurinkoisella Palma de Mallorcalla lasten kanssa. Lennähdimme tänne aamulla ja takana on jo ensimmäiset auringonotot, uinnit ja pieni treenikin. Hotelli tarjoaa upeat puitteet liikunnalle ja Palma tietysti paikkana on pyöräilijän unelma. Vaikka oma pyörä ei tällä kertaa lähtenyt mukaan sujahti matkatavaroihin ajoasu ja kengät, kypäränkin nappasin aamulla narikasta. Ei Palmaa ilman sierra da tramatun nousuja, eihän?